Muslimien suomalainen identiteetti ja syrjäytymisen ehkäisy
Suomessa asuvan muslimilapsen ja –nuoren tulisi saada tuntea olevansa suomalainen sekä tuntea asuvansa kotimaassaan, Suomessa. Suurin osa heistä on Suomessa syntyneitä ja osalla heistä toinen vanhempi on etninen suomalainen. Kuitenkin valitettavan usein musliminuoren suomalainen identiteetti on heikosti kehittynyt. Tämä on yhteiskunnasta syrjäytymisen suurin riskitekijä.
Syy suomalaisen identiteetin heikkoon kehitykseen voi löytyä perheen asenteesta suomalaisuutta kohtaan (”me” emme ole ”heitä”), mutta myös koulumaailmassa on tekijöitä, jotka estävät suomalaisen identiteetin kehittymisen.
Koulun kannalta on joissain tilanteissa käytännöllistä puhua ”maahanmuuttajista” ja ”maahanmuuttajataustaisista” oppilaista. Oppilaan kannalta tämä on kuitenkin leimaavaa ja erottelevaa. Joissain tapauksissa koko elämänsä Suomessa asunut lapsi saa viimein koulussa kuulla olevansa ”maahanmuuttaja” ja täysin suomenkielinen oppilas voidaan pelkän nimen perusteella ohjata Suomi 2-opetukseen. Koulumaailmassa (ja koko yhteiskunnassa) ”suomalaisuus” pitäisi määritellä uudestaan. Nykyisin vain etniset suomalaiset sekä vanhat vähemmistöt (saamelaiset, ruotsinsuomalaiset, romanit ja tataarit) tuntevat kuuluvansa ”suomalaisiin”, kun taas muita pidetään vähintään ”uussuomalaisina”, yleensä ”maahanmuuttajataustaisina”. Koulun ensisijainen tavoite maahanmuuttajaoppilaan kasvatuksessa tulisi olla hänen suomalaisen identiteettinsä rakentaminen ja vahvistaminen, eikä purkaminen ja estäminen.
On hyvä, että suomalainen koulu arvostaa kielten rikkautta ja oppilaan omaa äidinkieltä. Oman äidinkielen opettaminen koulussa ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Päteviä opettajia ja hyvää oppimateriaalia on vaikea löytää ja koulussa oman äidinkielen ryhmät kilpailevat vähäisistä luokkatiloista mm. oman uskonnon ryhmien kanssa. Joissain tapauksissa oman äidinkielen ja kulttuurin opetus on hyvin nationalistista eikä näin ollen sovi suomalaisen koulun eetokseen. Nationalismi tulee ilmi mm. silloin kun oppilaat tulevat oman äidinkielen tunnilta islamin tunnille. Islamin oppilaiden ryhmät ovat värikkäitä ja monikulttuurisia. Islamin opetuksen tavoite on arvostaa jokaisen oppilaan omaa kulttuuriperintöä ja auttaa oppilaita näkemään kaikkia maailman muslimeja yhdistäviä tekijöitä. Nationalistinen opetus repii rikki tätä periaatetta ja aiheuttaa eripuraa islamin tunnilla.
Yksi vaihtoehto olisi tarjota oman äidinkielen opetusta koulussa vain luokilla 1-3 tai juuri maahan tulleelle oppilaalle 3 ensimmäistä vuotta. Lisäopetuksesta voisi huolehtia oma kulttuuriyhdistys tai vaikka uskonnollinen yhdyskunta.
Avain musliminuoren suomalaiseen identiteettiin on kielitaito ja erityisesti käsitys omasta kielitaidosta. Jos oppilaan vanhempien äidinkieli ei ole suomi, oppilas alkaa opiskella suomea Suomi2-ryhmässä. Useimmiten tähän ryhmään ohjataan (turhaan) myös niitä oppilaita, joiden ensimmäinen ja vahvempi kieli on suomi, vaikka toinen vanhempi puhuisikin muuta kieltä. Vanhempien täytyy itse aktiivisesti vaatia lastaan suomi äidinkielenä –ryhmään, koulu ei useinkaan tee aloitetta siirrossa, vaikka lapsen suomen kielen taito huomattaisiin hyväksi. Kun oppilas on aloittanut S2-ryhmässä, hänelle viitoitetaan tie lukioon saakka S2-ryhmäläisenä. Mitä S2 kertoo oppilaalle itselleen hänen kielitaidostaan ja suomalaisesta identiteetistä? Se kertoo, ettei hän ole ”niin hyvä” kuin toiset, vaikka pärjäisi opinnoissaan loistavasti. Se kertoo myös, ettei hän ole ”ihan niin suomalainen” kuin toiset. Suomen kielen opetuksen tavoite tulisi olla auttaa oppilasta opinnoissaan ja rakentaa ja vahvistaa hänen suomalaista identiteettiä. Tähän päästäisiin paremmin, jos oppiaineen nimi olisi ”suomen kieli” eikä ”äidinkieli”. Juuri maahan tulleet oppilaat voisivat valmistavalla luokalla opiskella S2-ainetta tavoitteenaan mahdollisimman nopeasti siirtyä ”suomen kielen” ryhmään. Tukiopetusta ja lisätunteja tulisi olla tarjolla kaikille tarvitseville, niin maahanmuuttaja-taustaisille kuin kantasuomalaisillekin.
Muslimi-identiteetti Suomessa
Suomessa vierastetaan ihmisten jaottelemista ryhmiin uskonnon mukaan. Julkisesti tunnustettu uskonnollinen identiteetti koetaan ongelmalliseksi. Muslimejakin lähestytään mieluummin etnisen identiteetin kautta. Käsitteillä ”somalit”, ”irakilaiset” tai ”kurdit” ei kuitenkaan päästä käsiksi muslimien yhteisiin kokemuksiin. ”Muslimi” on sekä uskonnollinen että kulttuurinen identiteetti ja se kattaa hyvin monenlaisia ihmisiä monikulttuurisista taustoista. Sana ”muslimi” on saanut julkisessa mediassa paljon negatiivista painolastia ja muslimiyhteisö tarvitsee kaikkien jäsentensä panosta – niin uskonnollisten kuin kulttuuristenkin – mielikuvan kirkastamiseen. Muslimit haluaisivat tulla kohdelluksi ensisijaisesti muslimeina, kunhan muistetaan että käsite itsessään on monikulttuurinen.
Muslimi-identiteetin säilyttäminen vähemmistöasemassa on haastavaa. Se vaatii islamilaisen uskonto- ja kulttuuriperinteen aktiivista siirtämistä jälkipolville. Suomen erilaiset islamilaiset yhdyskunnat järjestävät vaihtelevasti opetusta lapsille ja nuorille. Yhdyskunnilla ei yleensä ole palkattuja ja pedagogisesti koulutettuja opettajia. Yhdyskunnilla ei myöskään ole riittäviä tiloja, opetusvälineitä eikä –materiaaleja lasten opettamiseen. Siksi on hienoa, että islamin uskonnon opetusta annetaan myös peruskouluissa ja lukioissa. Tosin, koulujen puutelista on yllättävän samanlainen kuin yhdyskunnissa!
Pätevien peruskoulun islamin opettajien puute on kunnille tuttua. Pätevöittämiskoulutusta on tarjolla Helsingin yliopistossa, mutta monilla nykyään työssä toimivilla opettajilla ei ole mahdollisuutta suorittaa vaativia opintoja, vaan he tarvitsisivat täydennyskoulutusta ja lyhyitä kursseja. Joidenkin mielestä uskontotieteen opinnot taas eivät anna riittävää aineenhallintaa islamin opettajille, vaan he kaipaisivat erityistä islamin teologista koulutusta evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon opettajien tapaan.
Islamin opettajan kannalta ehkä vaikeinta koulumaailmassa on tilanpuute. Koulussa saattaa samanaikaisesti olla seitsemänkin eri uskonnon opetusta omissa ryhmissään. Joissain ryhmissä on vain pari oppilasta, mutta islamin ryhmät ovat yleensä liiankin suuria, kun ottaa huomioon, että melkein jokaisella oppilaalla on jonkinasteinen oppimisvaikeus. Muiden kuin evankelisluterilaisen uskonnon opettajat ovat yleensä kiertäviä opettajia ja näin heidät mielletään kouluissa ”ulkopuolisiksi”. Joskus kun he vaativat rehtoreilta tarpeeksi isoja luokkatiloja, joissa olisi tietokone ja dokumenttikamera (tai edes liitutaulu), he saavat osakseen tuskastuneita huokauksia. Tilanne on ymmärrettävä, tyhjästä ei voi jakaa, mutta opettaja ja oppiaine eivät aina tunnu olevan tasavertaisia muiden kanssa.
”Islamin uskonto” –oppiaineen nimi herättää muslimin mielessä erilaisia mielikuvia kuin mitä opetussuunnitelma pitää sisällään. Tämä on käynyt selväksi silloin kun muslimivanhemmat tulevat valittamaan islamin opettajalle oppitunnin sisällöstä. Ehkäpä oppiaineen nimen voisi vaihtaa. ”Islamilainen elämänkatsomus” kuvaisi paremmin oppiaineen sisältöä, jossa ympäröivää maailmaa tarkastellaan muslimin näkökulmasta (muilla oppitunneilla näkökulma on sekulaari). Jos samalla evankelisluterilaiset, ortodoksit ja katolilaiset opiskelisivat yhdessä ”kristillistä elämänkatsomusta” samassa ryhmässä, koulujen tilanpuute uskontopalkissa hieman helpottuisi.
Koulun oppiaineena ”islamilainen elämänkatsomus” pystyisi tuomaan yhteen erilaiset muslimit ja arvostamaan heidän erilaisia näkemyksiään paremmin kuin nykyinen ”yleisislam”. Pääpaino ei olisi opillisissa asioissa, opin kehittymisessä ja suuntauksissa, vaan tavassa, miten muslimi suhtautuu elämään. Muslimioppilaat Suomessa tarvitsevat rohkaisua elää muslimeina ja suomalaisina sekä mahdollisuuden luoda omaa suomalaista muslimiperinnettä. Olisi hyvä, jos jo seuraavan opetussuunnitelman laatimisen yhteydessä oppiaineelle voitaisiin antaa uusi, sopivampi nimi.
Viime aikoina on pohdittu paljon uskonnon oppiaineen poistamista suomalaisista kouluista ja sen korvaamista kaikille yhteisellä uskontotiedolla tai etiikalla. Tämä ei ole hyvä vaihtoehto. Kaikille yhteinen oppiaine ei hyvistä yrityksistä huolimatta pystyisi olemaan neutraali ja moni muslimiperhe tulisi vaatimaan lapsensa vapauttamista kokonaan sellaisesta opetuksesta.
Mikäli uskonnon opetus lopetetaan kokonaan suomalaisista kouluista, on odotettavissa yrityksiä perustaa islamilaisia kouluja. Näille kouluille tulisi suunnitella jonkinlainen yhteinen pohja jo etukäteen. Se voisi mukailla Alankomaiden ”islamitische basisschool” –mallia. Malli on enemmänkin ”muslimikoulu” kuin ”islamilainen koulu”.
Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden omia kouluja on vastustettu mm. siitä syystä, että ne johtaisivat segregaatioon: muslimioppilaat eristäytyisivät muista ikäisistään suomalaisista ja heidän suomalainen identiteettinsä ei pääsisi kehittymään. Koulun hyvällä suunnittelulla tämä on kuitenkin estettävissä. Suomen kielen ja kulttuurin tehostettu opetus, aktiivinen osallistuminen yhteiskunnan toimintaan ja suomalaisen muslimiperinteen rakentaminen auttaisivat sekä suomalaisen että muslimi-identiteetin kehittymistä oikeaan suuntaan.
Tämän päivän musliminuoret
Tämän päivän musliminuoret Suomessa hakevat omaa identiteettiään. Heidän muslimi-identiteettiä ei koeta yhteiskunnassa hyväksyttävänä, etninen identiteetti olisi parempi, mutta helpoimmin lähestyttäväksi koetaan heihin liimattu ”maahanmuuttajataustainen” –kyltti. He jäävät usein harrastusten, leirien ja yökoulujen ulkopuolelle perheen kokeman luottamuspulan takia. Heillä ei ole paljoa yhteyksiä toisiin musliminuoriin (edes omassa yhdyskunnassa) eikä positiivisia samastumiskohteita. Peruskoulun jälkeen monet nuoret jatkavat ammattikouluun tavoitteenaan lähihoitajan tai mekaanikon tutkinto, vaikka kykyjä riittäisi akateemisiinkin opintoihin. Keskeyttäneiden määrä on suuri, koska ala ei vastaa kykyjä.Yllättävän moni musliminuori hakeutuu 10-luokalle, koska hänellä ei ole riittävän selkeitä tulevaisuuden suunnitelmia.
Iman Leskinen,
Vantaa 2014
Syy suomalaisen identiteetin heikkoon kehitykseen voi löytyä perheen asenteesta suomalaisuutta kohtaan (”me” emme ole ”heitä”), mutta myös koulumaailmassa on tekijöitä, jotka estävät suomalaisen identiteetin kehittymisen.
Koulun kannalta on joissain tilanteissa käytännöllistä puhua ”maahanmuuttajista” ja ”maahanmuuttajataustaisista” oppilaista. Oppilaan kannalta tämä on kuitenkin leimaavaa ja erottelevaa. Joissain tapauksissa koko elämänsä Suomessa asunut lapsi saa viimein koulussa kuulla olevansa ”maahanmuuttaja” ja täysin suomenkielinen oppilas voidaan pelkän nimen perusteella ohjata Suomi 2-opetukseen. Koulumaailmassa (ja koko yhteiskunnassa) ”suomalaisuus” pitäisi määritellä uudestaan. Nykyisin vain etniset suomalaiset sekä vanhat vähemmistöt (saamelaiset, ruotsinsuomalaiset, romanit ja tataarit) tuntevat kuuluvansa ”suomalaisiin”, kun taas muita pidetään vähintään ”uussuomalaisina”, yleensä ”maahanmuuttajataustaisina”. Koulun ensisijainen tavoite maahanmuuttajaoppilaan kasvatuksessa tulisi olla hänen suomalaisen identiteettinsä rakentaminen ja vahvistaminen, eikä purkaminen ja estäminen.
On hyvä, että suomalainen koulu arvostaa kielten rikkautta ja oppilaan omaa äidinkieltä. Oman äidinkielen opettaminen koulussa ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Päteviä opettajia ja hyvää oppimateriaalia on vaikea löytää ja koulussa oman äidinkielen ryhmät kilpailevat vähäisistä luokkatiloista mm. oman uskonnon ryhmien kanssa. Joissain tapauksissa oman äidinkielen ja kulttuurin opetus on hyvin nationalistista eikä näin ollen sovi suomalaisen koulun eetokseen. Nationalismi tulee ilmi mm. silloin kun oppilaat tulevat oman äidinkielen tunnilta islamin tunnille. Islamin oppilaiden ryhmät ovat värikkäitä ja monikulttuurisia. Islamin opetuksen tavoite on arvostaa jokaisen oppilaan omaa kulttuuriperintöä ja auttaa oppilaita näkemään kaikkia maailman muslimeja yhdistäviä tekijöitä. Nationalistinen opetus repii rikki tätä periaatetta ja aiheuttaa eripuraa islamin tunnilla.
Yksi vaihtoehto olisi tarjota oman äidinkielen opetusta koulussa vain luokilla 1-3 tai juuri maahan tulleelle oppilaalle 3 ensimmäistä vuotta. Lisäopetuksesta voisi huolehtia oma kulttuuriyhdistys tai vaikka uskonnollinen yhdyskunta.
Avain musliminuoren suomalaiseen identiteettiin on kielitaito ja erityisesti käsitys omasta kielitaidosta. Jos oppilaan vanhempien äidinkieli ei ole suomi, oppilas alkaa opiskella suomea Suomi2-ryhmässä. Useimmiten tähän ryhmään ohjataan (turhaan) myös niitä oppilaita, joiden ensimmäinen ja vahvempi kieli on suomi, vaikka toinen vanhempi puhuisikin muuta kieltä. Vanhempien täytyy itse aktiivisesti vaatia lastaan suomi äidinkielenä –ryhmään, koulu ei useinkaan tee aloitetta siirrossa, vaikka lapsen suomen kielen taito huomattaisiin hyväksi. Kun oppilas on aloittanut S2-ryhmässä, hänelle viitoitetaan tie lukioon saakka S2-ryhmäläisenä. Mitä S2 kertoo oppilaalle itselleen hänen kielitaidostaan ja suomalaisesta identiteetistä? Se kertoo, ettei hän ole ”niin hyvä” kuin toiset, vaikka pärjäisi opinnoissaan loistavasti. Se kertoo myös, ettei hän ole ”ihan niin suomalainen” kuin toiset. Suomen kielen opetuksen tavoite tulisi olla auttaa oppilasta opinnoissaan ja rakentaa ja vahvistaa hänen suomalaista identiteettiä. Tähän päästäisiin paremmin, jos oppiaineen nimi olisi ”suomen kieli” eikä ”äidinkieli”. Juuri maahan tulleet oppilaat voisivat valmistavalla luokalla opiskella S2-ainetta tavoitteenaan mahdollisimman nopeasti siirtyä ”suomen kielen” ryhmään. Tukiopetusta ja lisätunteja tulisi olla tarjolla kaikille tarvitseville, niin maahanmuuttaja-taustaisille kuin kantasuomalaisillekin.
Muslimi-identiteetti Suomessa
Suomessa vierastetaan ihmisten jaottelemista ryhmiin uskonnon mukaan. Julkisesti tunnustettu uskonnollinen identiteetti koetaan ongelmalliseksi. Muslimejakin lähestytään mieluummin etnisen identiteetin kautta. Käsitteillä ”somalit”, ”irakilaiset” tai ”kurdit” ei kuitenkaan päästä käsiksi muslimien yhteisiin kokemuksiin. ”Muslimi” on sekä uskonnollinen että kulttuurinen identiteetti ja se kattaa hyvin monenlaisia ihmisiä monikulttuurisista taustoista. Sana ”muslimi” on saanut julkisessa mediassa paljon negatiivista painolastia ja muslimiyhteisö tarvitsee kaikkien jäsentensä panosta – niin uskonnollisten kuin kulttuuristenkin – mielikuvan kirkastamiseen. Muslimit haluaisivat tulla kohdelluksi ensisijaisesti muslimeina, kunhan muistetaan että käsite itsessään on monikulttuurinen.
Muslimi-identiteetin säilyttäminen vähemmistöasemassa on haastavaa. Se vaatii islamilaisen uskonto- ja kulttuuriperinteen aktiivista siirtämistä jälkipolville. Suomen erilaiset islamilaiset yhdyskunnat järjestävät vaihtelevasti opetusta lapsille ja nuorille. Yhdyskunnilla ei yleensä ole palkattuja ja pedagogisesti koulutettuja opettajia. Yhdyskunnilla ei myöskään ole riittäviä tiloja, opetusvälineitä eikä –materiaaleja lasten opettamiseen. Siksi on hienoa, että islamin uskonnon opetusta annetaan myös peruskouluissa ja lukioissa. Tosin, koulujen puutelista on yllättävän samanlainen kuin yhdyskunnissa!
Pätevien peruskoulun islamin opettajien puute on kunnille tuttua. Pätevöittämiskoulutusta on tarjolla Helsingin yliopistossa, mutta monilla nykyään työssä toimivilla opettajilla ei ole mahdollisuutta suorittaa vaativia opintoja, vaan he tarvitsisivat täydennyskoulutusta ja lyhyitä kursseja. Joidenkin mielestä uskontotieteen opinnot taas eivät anna riittävää aineenhallintaa islamin opettajille, vaan he kaipaisivat erityistä islamin teologista koulutusta evankelisluterilaisen ja ortodoksisen uskonnon opettajien tapaan.
Islamin opettajan kannalta ehkä vaikeinta koulumaailmassa on tilanpuute. Koulussa saattaa samanaikaisesti olla seitsemänkin eri uskonnon opetusta omissa ryhmissään. Joissain ryhmissä on vain pari oppilasta, mutta islamin ryhmät ovat yleensä liiankin suuria, kun ottaa huomioon, että melkein jokaisella oppilaalla on jonkinasteinen oppimisvaikeus. Muiden kuin evankelisluterilaisen uskonnon opettajat ovat yleensä kiertäviä opettajia ja näin heidät mielletään kouluissa ”ulkopuolisiksi”. Joskus kun he vaativat rehtoreilta tarpeeksi isoja luokkatiloja, joissa olisi tietokone ja dokumenttikamera (tai edes liitutaulu), he saavat osakseen tuskastuneita huokauksia. Tilanne on ymmärrettävä, tyhjästä ei voi jakaa, mutta opettaja ja oppiaine eivät aina tunnu olevan tasavertaisia muiden kanssa.
”Islamin uskonto” –oppiaineen nimi herättää muslimin mielessä erilaisia mielikuvia kuin mitä opetussuunnitelma pitää sisällään. Tämä on käynyt selväksi silloin kun muslimivanhemmat tulevat valittamaan islamin opettajalle oppitunnin sisällöstä. Ehkäpä oppiaineen nimen voisi vaihtaa. ”Islamilainen elämänkatsomus” kuvaisi paremmin oppiaineen sisältöä, jossa ympäröivää maailmaa tarkastellaan muslimin näkökulmasta (muilla oppitunneilla näkökulma on sekulaari). Jos samalla evankelisluterilaiset, ortodoksit ja katolilaiset opiskelisivat yhdessä ”kristillistä elämänkatsomusta” samassa ryhmässä, koulujen tilanpuute uskontopalkissa hieman helpottuisi.
Koulun oppiaineena ”islamilainen elämänkatsomus” pystyisi tuomaan yhteen erilaiset muslimit ja arvostamaan heidän erilaisia näkemyksiään paremmin kuin nykyinen ”yleisislam”. Pääpaino ei olisi opillisissa asioissa, opin kehittymisessä ja suuntauksissa, vaan tavassa, miten muslimi suhtautuu elämään. Muslimioppilaat Suomessa tarvitsevat rohkaisua elää muslimeina ja suomalaisina sekä mahdollisuuden luoda omaa suomalaista muslimiperinnettä. Olisi hyvä, jos jo seuraavan opetussuunnitelman laatimisen yhteydessä oppiaineelle voitaisiin antaa uusi, sopivampi nimi.
Viime aikoina on pohdittu paljon uskonnon oppiaineen poistamista suomalaisista kouluista ja sen korvaamista kaikille yhteisellä uskontotiedolla tai etiikalla. Tämä ei ole hyvä vaihtoehto. Kaikille yhteinen oppiaine ei hyvistä yrityksistä huolimatta pystyisi olemaan neutraali ja moni muslimiperhe tulisi vaatimaan lapsensa vapauttamista kokonaan sellaisesta opetuksesta.
Mikäli uskonnon opetus lopetetaan kokonaan suomalaisista kouluista, on odotettavissa yrityksiä perustaa islamilaisia kouluja. Näille kouluille tulisi suunnitella jonkinlainen yhteinen pohja jo etukäteen. Se voisi mukailla Alankomaiden ”islamitische basisschool” –mallia. Malli on enemmänkin ”muslimikoulu” kuin ”islamilainen koulu”.
Maahanmuuttajataustaisten oppilaiden omia kouluja on vastustettu mm. siitä syystä, että ne johtaisivat segregaatioon: muslimioppilaat eristäytyisivät muista ikäisistään suomalaisista ja heidän suomalainen identiteettinsä ei pääsisi kehittymään. Koulun hyvällä suunnittelulla tämä on kuitenkin estettävissä. Suomen kielen ja kulttuurin tehostettu opetus, aktiivinen osallistuminen yhteiskunnan toimintaan ja suomalaisen muslimiperinteen rakentaminen auttaisivat sekä suomalaisen että muslimi-identiteetin kehittymistä oikeaan suuntaan.
Tämän päivän musliminuoret
Tämän päivän musliminuoret Suomessa hakevat omaa identiteettiään. Heidän muslimi-identiteettiä ei koeta yhteiskunnassa hyväksyttävänä, etninen identiteetti olisi parempi, mutta helpoimmin lähestyttäväksi koetaan heihin liimattu ”maahanmuuttajataustainen” –kyltti. He jäävät usein harrastusten, leirien ja yökoulujen ulkopuolelle perheen kokeman luottamuspulan takia. Heillä ei ole paljoa yhteyksiä toisiin musliminuoriin (edes omassa yhdyskunnassa) eikä positiivisia samastumiskohteita. Peruskoulun jälkeen monet nuoret jatkavat ammattikouluun tavoitteenaan lähihoitajan tai mekaanikon tutkinto, vaikka kykyjä riittäisi akateemisiinkin opintoihin. Keskeyttäneiden määrä on suuri, koska ala ei vastaa kykyjä.Yllättävän moni musliminuori hakeutuu 10-luokalle, koska hänellä ei ole riittävän selkeitä tulevaisuuden suunnitelmia.
Iman Leskinen,
Vantaa 2014