​The Battle of Manzikert 1071

Two empires collided in 1071 and only one came out victorious.
Follow the history of an epic clash between the Seljuk and Byzantine Empires in what changed the course of history.

JAKSOT

HENKILÖHAHMOT

VASTAVOIMAT

ANALYYSI

JAKSOT

• Chapter 1: Battle of Talas :  Luku 1: Talasin taistelu 
• Chapter 2: Ominous Clouds: Luku 2: Enteelliset pilvet 
• Chapter 3: Rise of the Steppe Warriors :Luku 3: Aroisotureiden nousu
• Scene 1 : A Prince is Born: Kohtaus 1: Prinssi syntyy
• Scene 2 : Battle for Khorasan :Kohtaus 2: Taistelu Khorasanista
• Scene 3: The Liberation of the Caliph: Kohtaus 3: Kalifin vapautus
• Chapter 4: Byzantine Betrayal: Luku 4: Bysantin kavallus 
• Chapter 5: March to Manzikert: Luku 5: Marssi Manzikertiin
• Chapter 6: March to Khoy: Luku 6: Marssi Khoyhin
• Chapter 7: Confrontation: Luku 7: Kohtaaminen 
• Chapter 8: 1071 - The Battle of Manzikert: Luku 8: 1071 – Manzikertin taistelu
• Chapter 9 : Emperor in Chains: Luku 9: Keisari kahleissa
• Chapter 10 : The Wake: Luku 10: Herääminen

HENKILÖHAHMOT

Alp Arslan – Seldžukkien sulttaani
"Vastoinkäymisten edessä todellinen johtaja pysyy järärähtämättömänä, sillä juuri haasteiden kautta taotaan valtakuntien mahti."
Alp Arslan, Seldžukkien dynastian toinen sulttaani, hallitsi vuosina 1063–1072. Nuoruudestaan pitäen hänet koulutettiin sotataidon ohella myös hallinnon menetelmiin. Arvostetun visiiri Nizam al-Mulkin ohjauksessa Alp Arslan nousi sotilaallisesti vahvaksi seuraajaksi sedälleen Tughril Begille. Hän saavutti lukuisia voittoja, mutta hänen ankarin koetuksensa oli edessä Manzikertin tasangoilla vuonna 1071, missä hän joutui kohtamaan määrällisesti ylivoimaisen Bysantin armeijan. Tappio ei ollut vaihtoehto. Suojattoman ja heikentyneen islamilaisen maailman sekä Bysantin valloituksen välisenä esteenä olivat vain hänen ratsujoukkonsa. Hän hyödynsi kaikkea sotilaallista kykyään ja turvautui horjumattomaan uskoonsa kohdatessaan elämänsä vaativimman koetuksen. Tällaisista hetkistä syntyvät legendat.

Romanos IV Diogenes – Bysantin keisari
"Vain yksi asia toi hänelle tyydytyksen: se, että hän marssi vihollisiaan vastaan."
Romanos IV Diogenes oli Bysantin keisari, joka hallitsi vuosina 1068–1071. Noin vuonna 1030 Kappadokiassa (nykyisen Turkin alueella) syntynyt Romanos Diogenes eteni Bysantin armeijan sotilashierarkiassa osoittaen huomattavaa sotilaallista pätevyyttä ja hallinnollista taitoa. Tämän ansiosta hän kuuluu Bysantin historian harvalukuisiin taistelijakeisareihin.
Vahvistaakseen valtakuntansa itärajaa hyökkäileviä turkkilaisia ryöstöjoukkoja vastaan ja vakiinnuttaakseen asemansa valtaistuimella hän lähti kohti Anatoliaa mahtavan armeijan keulilla maaliskuussa 1071. Nämä ratsastavat kiusankappaleet oli nujerrettava lopullisesti. Taistelu turkkilaisia vastaan ei ollut hänelle uutta, sillä hän oli jo uransa varhaisessa vaiheessa osoittanut kykynsä sotapäällikkönä torjumalla petšenegien ja uz-turkkilaisten tuhoisia maahantunkeutumisia. Seldžukkien tekevät ryöstöretket Anatoliaan olivat muuttuneet yhä tiheämmiksi ja väkivaltaisemmiksi, mikä oli ajanut Konstantinopolin patriarkan ajamaan Romanoksen valintaa keisariksi vuonna 1067. Valtakunta tarvitsi johtoonsa vahvan sotilasjohtajan, joka kykenisi turvaamaan itärajan maahantunkeutujilta. Ratkaiseva voitto ikuistaisi hänen nimensä historiaan ikuisiksi ajoiksi.

Nizam al-Mulk – Seldžukkien suurvisiiri
"Hallitsijan neuvonantajat ovat valtion pylväitä; heidän neuvonsa muovaavat valtakunnan kohtalon."
Manzikertin taistelun aikana Nizam al-Mulkilla oli keskeinen rooli Alp Arslanin neuvonantajana ja henkisenä tukena.
Nizam al-Mulk, koko nimeltään Abu Ali Hasan ibn Ali Tusi, oli persialainen oppinut, virkamies ja valtiomies, joka eli 1000- ja 1100-luvuilla. Noin vuonna 1018 syntynyt Nizam al-Mulk toimi seldžukkisulttaanien Alp Arslanin ja Malik Shah I:n visiirinä (pääministerinä).
Hänet tunnetaan erityisesti teoksestaan Siyasatnama (Hallitsemisen kirja), joka on valtioviisautta ja poliittista strategiaa käsittelevä tutkielma. Tämä vaikutusvaltainen teos valottaa hallinnon periaatteita ja tarjoaa hallitsijoille ohjeita järjestyksen, oikeudenmukaisuuden ja vakautensa säilyttämiseksi valtakunnassaan. Ennen kaikkea hänet kuitenkin muistetaan roolistaan Nizamiyya-madrasojen eli sunnilaisen oppineisuuden edistämiseksi luodun oppilaitosverkon perustajana. Hänet salamurhasi vuonna 1092 Ismaili-shiojen salamurhaajajärjestöön (assassiineihin) kytkeytynyt salamurhaaja. Hänen kuolemansa päätti seldžukkihallinnon vakautta leimanneen aikakauden ja myötävaikutti valtakunnan myöhempään hajoamiseen.

Magistros Joseph Tarchaniotes – Bysantin vanhempi komentaja
"Vastoinkäymisten edessä todellinen bysanttilainen komentaja pysyy lujana ilmentäen valtakunnan kestävän perinnön henkeä."
Magistros Joseph Tarchaniotes oli keskeinen bysanttilainen upseeri Manzikertin taistelussa, ja hänen komentoonsa oli uskottu suuri osa armeijasta. Tarchaniotes (tunnettu myös nimellä Joseph Tarchaneiotes) oli 1000-luvulla elänyt bysanttilainen kenraali ja valtiomies. Hän palveli Bysantin valtakuntaa keisari Romanos Diogeneen sekä tämän edeltäjien hallituskausilla. Joseph Tarchaniotes osallistui merkittävällä tavalla Bysantin sotaretkiin etenkin itäisillä alueilla. Hän oli tunnettu johtajuudestaan taisteluissa useita eri vihollisia, kuten seldžukkiturkkilaisia, vastaan. Tarchaniotes edisti Bysantin alueiden puolustusta ulkoisia uhkia vastaan ja otti osaa sotaretkiin, kateren tavoitteena oli valtakunnan rajojen säilyttäminen.

VASTAVOIMAT

Vastavoimat
Mahtinsa ja tehokkuutensa huipulla 900- ja 1000-luvuilla Bysantin armeija oli tunnetun maailman parhaiten järjestäytynyt, koulutettu, varustettu ja palkattu sotavoima. Myös seldžukkien sotajoukot olivat kehittyneet; ne eivät olleet enää pelkkiä heimoarvojen sitomia turkkilaisten ratsumiesten laumoja, vaan huomattavasti ammattimaisempia, mukautumiskykyisempiä ja etnisesti monimuotoisempia.
​
Bysantin eliittijoukot
Tagmata
Tagmata oli Bysantin valtakunnan keisarillinen eliittikaartin yksikkö. Tämä ammattimainen ja hyvin koulutettu osasto toimi usein keisarin henkilökohtaisena henkivartiostona. Tagmata-yksiköillä oli keskeinen rooli pääkaupunki Konstantinopolin puolustuksessa, ja niitä pidettiin eräinä Bysantin sotavoimien suorituskykyisimmistä joukoista. Nämä korkeasti kurinalaiset ja hyvin varustetut sotilaat olivat ratkaisevassa asemassa valtakunnan vakautta ja turvallisuutta ylläpidettäessä. Manzikertin taistelussa nämä kaartilaiset ratsastivat keisarin välittömässä läheisyydessä muodostaen tämän ympärille suojaavan ja lähes läpäisemättömän muurin.

Varjagikaarti
Varjagikaarti oli toinen Bysantin armeijan eliittiyksikkö, joka tunnettiin hurjista taistelijoistaan ja poikkeuksellisesta koostumuksestaan. 900-luvulla perustettu kaarti koostui alun perin skandinaavisista sotureista, pääasiassa Ruotsin, Tanskan ja Norjan alueilta. Nämä ulkomaiset palkkasoturit toimivat keisarin henkilökohtaisena henkivartiostona sekä osallistuivat suoraan Konstantinopolin ja valtakunnan puolustukseen. Varjagit erottuivat tunnusomaisesta aseistuksestaan – erityisesti ikonisista kaksin käsin käytettävistä taistelukirveistään – sekä ehdottomasta uskollisuudestaan keisarille. Heidän tarkkaa rooliaan Manzikertin taistelussa ei tunneta yksityiskohtaisesti, mutta he ryhmittyivät suurella todennäköisyydellä keisarin välittömään läheisyyteen armeijan keskustaan.

Seldžukkijoukot
Seldžukkiturkkilaiset tunnettiin omaperäisestä taistelutavastaan, joka oli heidän taistelukentän menestyksensä kulmakivi. Heidän taktiikkansa ja sodankäyntimenetelmänsä heijastivat turkkilaista nomaditaustaa, jota he mukauttivat eri alueiden muuttuviin olosuhteisiin. Seldžukit olivat taitavia ratsastajia ja poikkeuksellisia ratsujousiampujia, jotka kkenivat ampumaan tarkasti täydestä laukasta. Tämä iske ja irtaannu -taktiikka (esim. "hit-and-run") mahdollisti vihollisen jatkuvan häirinnän ja heikentämisen ennen suoraa lähitaistelua. Seldžukkijousiampujat luottivat yhdistelmäjouseen (komposiittijouseen), joka oli tiivis ja tehokas ase mahdollistaen nopean sekä tarkan ammunnan hevosen selästä. Nämä taitavat ampujat kykenivät ampumaan tiheitä nuolisateita säilyttäen samalla liikkumavapautensa. Ratsuväen liikkuvuuden ja ammattimaisen jousiammunnan yhdistelmä teki seldžukeista pelottavia vastustajia. Seldžukkien oli toteutettava näitä taktisia taitojaan saumattomasti kyetäkseen voittamaan Bysantin joukot Manzikertissa.

ANALYYSI

Manzikertin taistelukentällä 1071
Vuoden 1071 paahtavana kesänä Anatolian karut tasangot muodostivat näyttämön vääjäämättömälle voimankoetukselle. Kaksi valtavaa armeajaa kohtasi toisensa rintamassa, joka oli jäävä historiaan. Islamilainen maailma seisoi kuilun partaalla kohdatessaan ennennäkemättömän mahtavan maahantunkeutujan. Bysantin sotakoneisto – sadantuhannen sotilaan vahvuinen armeija – oli tunkeutunut syvälle Anatoliaan, ratkaisevan voiton nälkäisenä ja päättäväisenä valloittamaan alueita yhä kauempaa idästä.
Manzikertin vastakkaisella rintamapalalla vain muutaman tuhannen muslimisoturin joukko seisoi uhmakkaana. Pirstoutunut ja heikentynyt islamilainen maailma oli keskitänyt kaiken voimansa näihin päättäväisiin taistelijoihin. Vaikka he olivat lukumääräisesti alivoimaisia, nämä taitavat ratsusoturit korvasivat vajavaisuutensa horjumattomalla päättäväisyydellä, omistautumisella ja syvällä hurskaudellaan. Heidän sitoutumisensa oli ehdotonta – he olivat valmiita taistelemaan viimeiseen mieheen puolustaessaan kotimaataan, kansaansa ja uskoaan.
Seldžukkijoukkojen johdossa oli Alp Arslan, kunnioitettu sotapäällikkö, joka tunnettiin niin suurena taistelijana kuin mestarillisena taktikkona. Hän kantoi harteillaan valtavaa taakkaa: hänen oli koottava rivinsä ja laadittava suunnitelma Bysantin hyökkäyksen pysäyttämiseksi.
Vuoden 1071 Manzikertin taistelu muodostui Euroopan kurinalaisimman armeijan ja islamilaisen maailman valioratsuväen väliseksi voimainkoetukseksi. Se ei ollut pelkästään sotilaallinen yhteenotto, vaan uuden aikakauden alku – historian kulun muuttanut käännekohta, joka muovasi valtakuntien kohtalon ikuisiksi ajoiksi.